Tämä sunnuntaipäivä on mennyt aamusta koneen ääressä sekä iltapäivällä ulkoillessa kotijärven jäällä Sampo-poikani kanssa. Jäätä oli n. 15 cm, joten hyvin siellä pystyi liikkumaan. Toki naskalit oli molemmilla kaulassa ja kairailin jäätä testatakseni jään vahvuutta. Samalla tein lumentyöntimellä "pilkkipolkuja" jäälle, jotta on helpompi kulkea ja jää vahvistuu, kun lumi ei eristä. Kotijärvessämme on aika paljon uveavantoja, koska järvi on lähdepohjainen. Vaikka uveavannot ei välttämättä ole isoja, niin kyllä se aina säpsäyttää, jos kohdalle sattuu.

Tänään tuli myös käytyä pilkillä ensimmäistä kertaa näillä jäillä. Kalaa ei tullut, ei edes nykäyksen vertaa. Kissat odottivat toiveikkaina, että jotain saalista oli jäälle noussut, mutta kun ei niin ei. No, parasta pilkkimisessä on mielestäni luonnon hiljaisuus, joskus tuulen ulina korvissa ja vain se hetki olla ja keskittyä pilkkivavan liikkeeseen. Saalista toki perheen kolme kissaa aina odottavat toiveikkaina.

Aurasimme Sampon kanssa luisteluradan laiturin kupeeseen. Kyllä poika jaksoi jäällä kurvaillakin. Sen lisäksi aurasin pienen luistelulenkin "pilkkipolkujeni" kupeeseen. Eihän se jää mitään jäähallitasoa ole, mutta meillä lähiliikuntapaikka löytyy todellakin läheltä. Ajattelin, että kyllä on hienoa, kun on tällainen mahdollisuus lapsella, asua luonnon keskellä.

Kun ulkoilureissumme lähenteli loppuaan, kipaisin sisällä vaihtamassa hieman kevyempää päälle, uimapuvun. Ja sitten vain raikkaaseen avantoon pulahtamaan. Kyllä avannosta noustessa olo on kuin uudestisyntynyt ja veri kiertää!